”Nyt – meren suurkuluttajina – purjehtijat ja veneilijät ovat heränneet puhumaan ja taistelemaan elintärkeän ja uhanalaisen meren puolesta. Toivon sydämestäni, että ”herätysliike” ei syntynyt liian myöhään. Meidän kaikkien on korjattava asenteitamme ja kysyttävä jatkuvasti itseltämme, mitä vielä voisin asian eteen tehdä. ”
Eero Lehtinen on osallistunut aktiivisesti suomalaisen purjehduksen kehittämiseen ja huippupurjehtijoiden tukemiseen sekä kirjoittanut ja raportoinut toimittajan roolissa lukuisista purjehduskilpailuista. Lehtinen on itse ollut mukana neljän maailmanympäripurjehduksen miehistössä. Hän toimii myös aktiivisesti Itämeren suojelun puolesta mm. ”Lahja Itämerelle” -yhdistyksessä. Eero Lehtinen on paitsi purjehduksen asiantuntija, myös tietokirjailija. Keväällä 2015 ilmestynyt ”Suomalaiset sankaripurjehtijat” (John Nurmisen Säätiö) on Eero Lehtisen toinen purjehdusaiheinen kirja. Lehtisen esikoisteos, omaelämäkerrallinen ”Pakko Purjehtia” ilmestyi John Nurmisen Säätiön kustantamana keväällä 2014.
Ensimmäiset lapsuuden muistoni ovat Jollaksesta: asuimme meren äärellä ja opettelin uimaan kotirannassa. Kerran vesi oli normaalia korkeammalla, enkä yhtäkkiä ylettänytkään tutun poukaman poikki kahlatessani pohjaan. Tuona päivänä, kaiketi kuusivuotiaana, opin sukeltamaan. Seuraavalla viikolla pysyin jo pinnalla, ja siitä se lähti.
Perheen purjehduksilla olin joukon nuorin, ja pelkäsin aluksi huomattavasti useammin kuin nautin. Kunnioitus meren voimia kohtaan on ainakin ollut sisään rakennettu alusta alkaen. Luulen, että osittain pelko oli ihan aiheellistakin. Isäni opetteli purjehtimaan vasta aikuisiällä, äitini keskittyi aina lähinnä huoltotehtäviin ja me lapset olimme pieniä, kun ensimmäisiä lomapurjehduksia kansanveneellä tehtiin. Myöhemmin oman ja koko perheen kokemuksen myötä mieleen on jäänyt enemmän hienoja muistoja ja elämyksiä. Lapsena uiminen ja vedessä leikkiminen olivat ikuinen unelma, usein vesi vaan oli siihen liian kylmää… Mutta meriveden puhtaudesta ei tarvinnut ikinä edes keskustella.
Vaihto-oppilasvuoteni (1981-82) aikana Itävallassa oivalsin, kuinka merkittävä elementti meri oli elämässäni. Rakastuin Ylä-Itävallan alppimaisemiin, koskiin ja järviin sekä maaseudun inhimilliseen ja ystävälliseen elämäntyyliin, mutta jotain tuntui koko ajan puuttuvan. Kun kevät sitten saapui, ymmärsin, mitä olin kaivannut. Meren tuoksua, horisonttia ja mahdollisuutta vapauttaa itsensä tuulen ja aaltojen vietäväksi. Edes hienoimmat vuoristomaisemat eivät korvanneet tätä ainutlaatuista tunnetta, jonka voi vain merellä ja sen äärellä kokea.
Olen ollut Itämeren ja yleensäkin meren suurkuluttaja vuosikymmenien ajan. Saaristopurjehdukset, aktiivinen kilpapurjehdustoiminta, lomanvietto Suomen upeassa saaristossa ja kulkeminen saarikohteisiin läpi henkeäsalpaavan hienojen maisemien on oleellinen osa vuosittaista akkujen lataamista. Tällä ja kesän hienoilla muistoilla on keskeinen rooli pitkän ja pimeän talven selättämisessä. En ole vuosikausiin osannut nauttia talvesta: voisin hyvin ryhtyä karhuksi, joka nukahtaa talven ajaksi. Kesä on täynnä energiaa, valoa ja elämäniloa, kun taas talvella sama pitää joka kerta kaivaa jostain tekemisestä tai ohjelmasta. Kesällä voi vain olla ja nauttia. Itämeri on kesän elementeistä aurinkoakin tärkeämpi. Ja itse asiassa talvellakin hienoimmat päivät vietetään meren jäällä ulkoillen.
Iloinen muisto nuorilta poikamiesvuosilta on purjehdus Ahvenanmeren yli Maarianhaminasta Ruotsin puolelle ja Sandhamniin. Olimme osallistuneet kuutosluokan kilpailuihin Hangossa ja Maarianhaminassa, ja edessä oli vielä Sandhamnin regatta. Saimme seuraksemme kaksi muuta suomalaiskuutosta. Hotelli Arkipelagin yökerhossa teimme päätöksen lähteä aamuvarhain liikkeelle. Syy aikaiseen lähtöön oli hieman puutteellisessa navigointivarustuksessamme. Kompassilla ja kartalla uskoimme kyllä löytävämme perille, mutta päätimme varmistaa huolettoman purjehduksen lähtemällä matkaan reilusti ennen ruotsinlaivoja. Siinä vaiheessa, kun Ahvenanmaan rantaviiva oli häipynyt näköpiiristä ja Ruotsin rannikkoa ei vielä näkynyt, laivat saavuttivat meidät perän puolelta ja antoivat pitkäksi aikaa suunnan Ruotsin rannikon sisääntuloväylälle. Aurinko paistoi ja musiikki soi, kun matka taittui spinaakkerilla hyvässä avotuulessa ja hienossa tunnelmassa. Hyvissä ajoin ennen pimeän tuloa kiinnityimme kuuluisan Pub Almagrundetin edustalle KSSS:n laituriin. Olimme taas valmiita jatkamaan suurta purjehdusjuhlaa.
Erityisen epämiellyttävänä muistona on jäänyt mieleen eräs syys-lokakuinen Porkkalan selän ylitys. Pohjoistuuli oli yltynyt aamuvarhaisen Helsingistä lähtömme jälkeen 16 metriin sekunnissa. Pelkällä keulapurjeellakin kuutonen kulki tasaista seitsemää-kahdeksaa solmua ja vesi lensi kannelle ja aina pilssiin asti. Huomasimme automaattipumpun lakanneen toimimasta, kun pohjalevyt alkoivat kellua veneen sisällä. Meitä oli veneessä vain kaksi, ja toisella oli täysi työ pitää vene kurssillaan. Aloitimme pumppausvuorot käsipumpun avulla, mutta veden pinta ei vaan ruvennut laskemaan. Oikeastaan päinvastoin. Pumpun takaiskuventtiili oli tullut tiensä päähän ja vesi kulki aluksi väärään suuntaan. Aikamoisen taistelun ja pitkältä tuntuneiden minuuttien jälkeen pumppu saatiin toimimaan ja vuorotyöllä jo uhkaavasti täyttynyt vene alkoi tyhjentyä. Pohjalevyjen päällä kyykkiessään pumppaaja sai jatkuvasti laidan yli lyöneet aallot niskaansa, olimme molemmat läpimärkiä ja kaikista vaatekerroksista huolimatta melkoisen jäässä. Bågaskärin meripelastusaseman kohdalla joimme termoksesta kuumat kahvit ja otimme jaloviinahömpsyt, elämä voitti taas. Kymmenen tuntia Lauttasaaresta lähtömme jälkeen laahustimme kuin uitetut koirat Hangon Itämerenportista vastaanottajamme saunalle. Olimme tällä kertaa voittaneet rakkaan vastustajamme, Itämeren, vasta aika kovan taistelun jälkeen… Silti mieli oli haikea, sillä edessä oli pitkä talvi.
Havaitsemani muutos Itämeren tilassa on ollut raju, ja se on tapahtunut jopa jotenkin salakavalasti. Siitä ei ole kauankaan, kun vielä pullistelimme ulkomailla, kuinka meillä on Suomessa upea puhdas luonto, meri mukaan lukien. Samaan aikaan olemme kaikki yhdessä olleet tuhoamassa Itämeren siihen pisteeseen, että sitä tituleerataan nyt maailman sairaimmaksi mereksi.
Ensimmäiset sokeeraavat sinilevämuistoni lienevät jo 1990-luvun loppupuolelta. Silloinkin sen merkitys jäi vielä ymmärtämättä. Leväilmiötä pidettiin jotenkin sattumana ja kertaluontoisena. Asioista ei tiedetty, eikä niitä ainakaan ymmärretty. Mereen on heitelty kaikenlaista sinne kuulumatonta ja septitankkeja pidettiin pitkään epämiellyttävinä ja turhina. Nyt – meren suurkuluttajina – purjehtijat ja veneilijät ovat heränneet puhumaan ja taistelemaan elintärkeän ja uhanalaisen meren puolesta. Toivon sydämestäni, että ”herätysliike” ei syntynyt liian myöhään. Meidän kaikkien on korjattava asenteitamme ja kysyttävä jatkuvasti itseltämme, mitä vielä voisin asian eteen tehdä.
Oma sukupolveni on nuorempana saanut nauttia puhtaista vesistä rannikollamme. Seuraavien polvien kohdalla tilanne ei ole mitenkään itsestään selvä. Pikemminkin päinvastoin. Itämeriponnistelut ovat tekoja omien lastemme ja heidän jälkeläisten paremman tulevaisuuden puolesta. Vastuuton toiminta on omien lastemme tulevaisuuden tuhoamista. Tätä ajatusta kummempaa motivointia ei kai kenenkään pitäisi tarvita.
Älä mieti, kuka on suurin syyllinen tai kenen pitäisi tehdä eniten Itämeren pelastamiseksi. Nyt tarvitaan kaikkien panosta ja tekeminen alkaa asennemuutoksesta, sen edistämisestä, hyvästä esimerkistä ja pienistäkin teoista.
Kuva: Hannu Bask.