Suuntasin joulukuun alussa retkelle Porkkalanniemen kärkeen. Pakkaset eivät olleet kahlinneet vaahtopäinä vellovaa merta jääkannen alle, vaikka vuosi lähestyi loppuaan. Itämeri näytti talven vaisussa valossa voimakkaalta ja hyväkuntoiselta. Vesi oli kylmää ja kirkasta. Juuri sen hetken perusteella tuntui vaikealta käsittää, kuinka huonossa kunnossa Itämeri oikeasti on.
Rantakalliolta ulapalle katsellessa mietiskelin, miten mereen liittyvät ympäristöongelmat eivät tule samalla tavalla näkyviksi kuin maalla tapahtuvat muutokset. Ajatellaanpa vaikka merenpohjan happikatoa. Rehevöityminen on laajentanut merenpohjan hapettomia alueita, jotka ovat käytännössä kuolleita vedenalaisia autiomaita. Laajoilla alueilla pohjan kasvillisuus ja eläimistö ei ole vielä kokonaan kuollut, mutta kituuttaa henkitoreissaan. Jos yhtä dramaattinen ilmiö olisi tapahtunut kuivalla maalla, sitä pidettäisiin kauhistuttavana ekokatastrofina. Meressä ongelmat jäävät pinnan alle. Poissa silmistä, poissa mielestä. Sinileväkukinnoissa on ainakin se hyvä puoli, että ne tuovat Itämeren suojelun merkityksen näkyväksi vuosittain, edes hetkeksi.
Tapaninpäivänä merelliseksi ulkoilukohteeksi valikoitui Störsvikin luonnonsuojelu- ja virkistysalue Siuntiossa. Meri näytti silloin kauniilta ja levolliselta. Tuuli oli tyyntynyt ja sorsat ääntelivät jossain kauempana avovedessä. Rannan hiekkapohjassa näkyi joutsenten räpylänjälkiä. Keräsin vajaan sadan metrin matkalta vesirajasta kassillisen muoviroskaa. Pohdin asenteita ja käyttäytymismalleja, jotka ovat roskaamisen taustalla. Välinpitämättömyyttä, laiskuutta ja ennen kaikkea vastuuttomuutta. Tyhjän sipsipussin tai suklaakääreen mereen heittävä kulkija ei ilmeisesti ymmärrä oman toimintansa merkitystä laajemmassa kokonaisuudessa. Ei kai yhden ihmisen roskaaminen vaikuta Itämeren tilaan juuri mitenkään? Mutta meitä onkin tämän saman, lähes suljetun murtovesialtaan äärellä aika monta. Itämeren ympärysvaltioiden asukkaista noin 15 miljoonaa asuu 10 kilometrin säteellä rannasta ja 29 miljoonaa 50 kilometrin säteellä rannasta. Pienistä teoista kasvaa suuria ja pahimmassa tapauksessa Itämeri hukkuu muoviroskaan.
Synkkyyteen ei ole kuitenkaan syytä vaipua. Eikä siihen ole oikeastaan varaakaan. Itämeren suojelussa on saavutettu hyviä tuloksia, jotka alkavat näkyä meren tilan kohentumisena. Työ on edennyt parin kymmenen vuoden ajan helpoimmin korjattavista asioista kohti vaikeampia ja monimutkaisempia. Juuri nyt maatalouden ravinnekuormituksen vähentäminen on yksi tärkeimpiä Itämeren vesiensuojelun aihealueita. Kipsikäsittelyllä saadaan tehokkaasti estettyä fosforin huuhtoutumista pelloilta, mutta se ei poista ongelman perimmäistä syytä.
Lounais-Suomen sika- ja siipikarjakeskittymiin kertyy runsaasti lantaa eikä sen kuljettaminen etäämmälle ole taloudellisesti kannattavaa. Niinpä myös lannan ravinteet kasautuvat suppealle alueelle, jonka pelloilta ylijäämäravinteita valuu ojien ja jokien kautta kuormittamaan Saaristomerta ja Selkämerta. Ratkaisuksi on esitetty lannan hyödyntämistä biokaasun tuotannossa. Näin saadaan arvokasta uusiutuvaa energiaa, mutta ravinteet eivät häviä kaasutuksen aikana minnekään. Ollaan edelleen saman ongelman äärellä.
John Nurmisen Säätiö hakee parhaillaan kotieläintuottajia ja kasvinviljelijöitä Lantakierrätyshankkeeseen, jonka tarkoituksena on löytää ratkaisuja lannan keskittymisestä aiheutuviin ongelmiin. Lannan luovuttajien ja vastaanottajien lisäksi yhtälöön tarvitaan lannan käsittelyä, logistiikkaa ja rahallinen kannustin. Kuinka suuri kannustin tarvitaan lannan liikkeelle saamiseksi ja miten se pitäisi kohdentaa? Tähän toivon mukaan saadaan vastauksia seuraavan parin vuoden aikana. Samalla, kun hanke tuottaa konkreettisia vesiensuojeluvaikutuksia, kertyy arvokasta tietoa maatalouden tukijärjestelmien kehittämisen tueksi. Hakukuulutus on herättänyt ilahduttavan paljon kiinnostusta maatiloilla. Se kertoo maataloustuottajien halukkuudesta osallistua Itämeren pelastamiseen. Yhteistyölle näyttäisi olevan erinomaiset lähtökohdat. Alkaneeseen vuoteen voidaankin katsoa varsin toiveikkain mielin!
Mikko Peltonen
Projektipäällikkö, Puhdas Itämeri -hankkeet
John Nurmisen Säätiö
John Nurmisen Säätiön tuoreimpiin vahvistuksiin lukeutuva MMT Mikko Peltonen työskentelee Rannikkoruokohankkeen projektipäällikkönä ja kehittelee aihioita, joissa voisi olla ainesta säätiön tuleviksi hankkeiksi.
Mikko on työskennellyt pitkään maa- ja metsätalousministeriössä tutkimusjohtajana. Hänelle onkin kertynyt monipuolista kokemusta uusiutuvien luonnonvarojen kestävään käyttöön liittyvistä kysymyksistä. Koulutukseltaan Mikko on metsänhoitaja ja metsätieteiden tohtori.
Mikko on aikaansaava ja idearikas projektipäällikkö sekä muita huomioiva ja innostava työtoveri. Vapaa-aikanaan Mikko liikkuu luonnossa koiransa kanssa, kokkailee erityisesti riistaruokia sekä soittaa bassoa bluesrock-bändissä.
