Tietoa Itämerestä

Rehevöityminen on Itämeren suurin ja näkyvin ympäristöongelma. Vaikka merta rehevöittävät ravinnepäästöt on onnistuttu 1980-luvun jälkeen puolittamaan, rehevöitymisen näkyvät merkit, kuten syanobakteerien, eli kotoisammin sinilevien massaesiintymät, veden sameneminen, rantojen limoittuminen sekä pohja-alueiden hapettomuus vaivaavat Itämerta edelleen.

Rehevöityminen on Itämeren suurin ongelma

Rehevöitymistä aiheuttavat typpi- ja fosforipäästöt, jotka ruokkivat levien ja vesikasvien kasvua vedessä. Erityisesti fosfori on avainasemassa sinilevien kasvun kannalta: levistä poiketen ne pystyvät ottamaan tarvitsemansa typen suoraan ilmakehästä.

Typpeä ja fosforia päätyy mereen esimerkiksi kaupunkien jätevesistä sekä sadevesien mukana metsistä ja pelloilta. Myös liikenteen typpipäästöistä osa päätyy ilmalaskeumana Itämereen. Suomen ravinnekuormituksesta maatalouden osuus on suuri: sen osuus typpi- ja fosforikuormituksesta yli puolet Suomen kokonaiskuormituksesta (lähde: Suomen ympäristökeskus SYKE).

Ilmastomuutoksen vaikutusten ennustetaan kiihdyttävän Itämeren rehevöitymistä entisestään. Ennusteiden mukaan kasvavat sademäärät ja vähälumiset talvet kasvattavat ravinnevalumia maalta Itämereen. Ilmaston lämmetessä myös merivesi lämpenee, mikä edistää levien kasvua meressä.

Lämpenevä vesi saattaa nopeuttaa uusien vieraslajien kotoutumista Itämereen. Osa Itämeren olosuhteisiin sopeutuneista, pohjoisista lajeista puolestaan ei pysty sopeutumaan nopeasti etenevään muutokseen. Tämä johtaa Itämeren lajiston muuttumiseen.

Ravinteiden runsas määrä vedessä suosii mikroskooppisten pienlevien lisäksi myös yksivuotisten rihmalevien kasvua rantakivissä ja -kallioilla. Runsastuneet rihmalevät tukahduttavat alleen Itämeren monivuotisia leviä, kuten rakkoleviä, joilla on tärkeä rooli Itämeren ekosysteemissä. Rakkolevä muodostaa rantavesiin reheviä kasvustoja, jotka toimivat esimerkiksi monien kalalajien kutualueina ja poikasten turvapaikkana.

Rehevöitymisen ja ilmastonmuutoksen vaikutukset ulottuvat myös ihmiselle taloudellisesti tärkeisiin kalakantoihin, puhumattakaan esimerkiksi matkailuelinkeinolle aiheutuvasta haitasta. Päästöjen rajoittamiseksi tarvitaan kaikkien Itämeren alueen valtioiden viipymätöntä yhteistyötä sekä konkreettisia toimenpiteitä.

Hapettomat pohjat

Pienlevien, eli kasviplanktonin, runsas kasvu pintavesissä aiheuttaa hapettomuuden lisääntymistä pohjanläheisessä vedessä. Kuolleet levät vajoavat pohjaan, ja niiden hajoaminen kuluttaa pohjasta happea. Hapettomissa oloissa hajotusprosessi alkaa tuottaa myrkyllistä rikkivetyä, joka tappaa alueen pohjaeliöstön. Lisäksi meren pohjasta vapautuu sinne varastoitunutta fosforia. Tätä kutsutaan meren sisäiseksi kuormitukseksi. Jos vesi sekoittuu voimakkaasti, pohjasta liuennut fosfori pääsee veden pintakerroksiin, ja edistää runsaiden sinileväkukintojen syntymistä.

Herkästi haavoittuva sisämeri

Itämeren vesi on vähäsuolaista murtovettä – ainutlaatuinen sekoitus suolaista ja makeaa. Itämeren veden suolapitoisuus on vain noin viidesosa valtamerten suolapitoisuudesta (35 promillea). Lisäksi Itämeren pintaveden suolapitoisuus vähenee pohjoista kohden, ja Perämerellä sekä Suomenlahden pohjukassa Itämeren vesi onkin lähes makeaa.

Valtameriin verrattuna Itämeri on pieni ja matala. Itämeren keskisyvyys on vain 54 metriä, kun esimerkiksi Atlantin keskisyvyys on noin neljä kilometriä ja Välimeressäkin noin puolitoista kilometriä. Itämeren syvin kohta on 459 metriä syvä. Itämeri on yhteydessä Pohjanmereen kapeiden Tanskan salmien kautta ja veden vaihtuvuus on hyvin hidasta. Laskennallisesti Itämeren koko vesimäärän vaihtumiseen on arvioitu kuluvan noin 30 vuotta. Veden hitaan vaihtumisen vuoksi ympäristömyrkyt ja merta rehevöittävät ravinteet jäävät vaikuttamaan Itämereen pitkäksi ajaksi.

Itämeren vesi on pysyvästi kerrostunut suolapitoisuuden mukaan. Pohjanmereltä virtaava suolainen merivesi painuu raskaampana Itämeren altaan pohjalle ja syvänteisiin. Veden pintakerros on lukuisten Itämereen laskevien jokien ja sateen laimentamaa vähäsuolaista vettä. Kerrostuneisuus vaikeuttaa veden vaihtuvuutta pohjan ja pintakerroksen välillä. Hapekas pintavesi ei pääse sekoittumaan syvempiin vesikerroksiin, ja Itämeren syvänteissä esiintyykin toistuvasti hapettomia kausia.

Happitilanne paranee ajoittain, epäsäännöllisesti noin kerran vuosikymmenessä toistuvien suolaisen veden virtausten, suolapulssien, myötä, jolloin suolaista ja hapekasta vettä virtaa Pohjanmereltä Itämeren syvänteisiin sekoittuen Itämeren pohjanläheiseen vesikerrokseen. Hapettoman pohja-alueen ollessa suuri, syvänteisiin virtaava hapekas vesi ei kuitenkaan välttämättä pysty parantamaan Itämeren syvien pohjien happitilannetta riittävästi.

Itämeren eliöstö on erikoinen sekoitus valtamerten ja makeiden vesien eläin- ja kasvilajeja. Murtovesielämään sopeutuneiden kasvi- ja eläinlajien määrä on pieni, mutta yksittäisiä lajeja saattaa esiintyä runsaita määriä. Itämeren ravintoketjut ovat valtameriin verrattuna yksinkertaisia. Lisäksi lajimäärä pienenee siirryttäessä eteläiseltä Itämereltä kohti pohjoista. Pohjoisen Itämeren vähäsuolaisuus, kylmät talvet ja meren jäätyminen asettavat haastavat puitteet eliöiden sopeutumiselle. Moni laji elää Itämeressä sopeutumiskykynsä äärirajoilla. Itämeren eläin- ja kasvikunta on hyvin herkkä ympäristön muutoksille.

Katso myös:

Ympäristöministeriön, SYKEn ja Ilmatieteen laitoksen Itämeri-sanakirja

Olet nyt varjossa STAGING (Staging). Poistu