Lämmin suhde Itämereen syntyi jo lapsuudessa, kun vietimme kesiä Pohjanlahdella Merenkurkun saaristossa veneillein ja mökkeillen. Aurinko paistoi aina ja meri välkehti ihanasti. Opin uimaan pelastusliivien avulla. Mökin ranta oli niin kivikkoinen, että veteen piti mennä laiturin päästä, missä oli pari metriä syvää. Aluksi pelotti katsoa alas – vesi oli niin kirkasta, että näki, kuinka kaukana pohja oli. Uimisen makuun päästyäni vedenalainen elämä alkoi kuitenkin kiehtoa ja sitä oli hauskaa tutkailla snorkkelin lasin läpi. Rantavesissä oli paljon pikkukaloja, joita myös ajautui kuolleina rantaan. Kuolleet kalat näyttivät inhottavilta, mutta koska aikuiset pitivät ilmiötä normaalina, me lapsetkin totuimme niihin.

Nuoruusvuosina asuin Oulussa, missä Perämeri on vahvasti läsnä kaikkina vuodenaikoina. ’Autio’, lähes saareton Perämeri ei ole koskaan houkutellut minua veneilemään, mutta sen upeilla hiekkarannoilla Oulussa ja Raahessa olen viettänyt lukuisia onnellisia kesäpäiviä. Iin kalastajilta olen ostanut elämäni herkullisimmat lohet ja siiat. Muutettuani aikuisena Helsinkiin pääsin oikealle Itämerelle. Ensimmäinen veneretki aurinkoisena kesäpäivänä Sipoon saaristossa oli kuin unta – en voinut uskoa, että Suomessa on niin kaunista! Ja silloin en ollut vielä käynyt Turun saaristossa tai Ahvenanmaalla, jotka Pohjanmaalla kasvaneelle ovat suorastaan eksoottisia.

Nyt myös tiedän, että tämä kauneus on hyvin haurasta. Ne kuolleet pikkukalat eivät olleet luonnonoikku, vaan seurausta ihmisen toiminnasta. Viime kesänä Kemiössä piti varoa sinilevälauttoja, kun meni uimaan. Puheissamme toistui sama ajatuskulku, jossa kauniin luonnon ihastelu saa jatkoksi harmin ja pelon siitä, mitä Itämerelle on tapahtumassa, mistä tuo kamala sinilevä johtuu?

Uskon, että tämän pelon karkoittamiseksi myös minun pienillä teoillani on merkitystä, että voin omalta osaltani pitää huolta Itämerestä ja turvata sen säilymisen ihastuttavana myös viisivuotiaalle tyttärelleni. Editan työntekijänä olen mukana yrityksemme ja John Nurmisen Säätiön välisessä yhteistyössä, ja pääsen näin aitiopaikalta seuraamaan kuinka edistyksellistä ja vaikuttavaa tämän säätiön työ on. John Nurmisen säätiö on Editalle luonteva valinta avustuskohteeksi, sillä Itämeri on jokaisen suomalaisen ja ruotsalaisen editalaisen rakas kotimeri. Olemme syvästi huolestuneita sen tulevaisuudesta, mutta samalla uskomme, että Itämeri lopulta voittaa. Ja sitä voittoa haluamme olla mukana edistämässä!

Annika Linna
Viestintäjohtaja
Edita