John Nurmisen Säätiön perustaja ja hallituksen puheenjohtaja Juha Nurminen palkittiin Vuoden sukeltaja 2019 -palkinnolla elokuussa 2020. Palkinnon perusteluissa kerrottiin: "Juha Nurminen on tehnyt vuosikymmenten ajan tuloksellista työtä Itämeren suojelijana. Hän on aina tuonut esille sukeltamista positiivisessa valossa ja itselleen merkityksellisenä ja voimaa antavana harrastuksena. Rakkaudesta lajiin kertoo myös vuonna 2019 julkaistu Meren lumo -kirja, joka perustuu Juhan ottamiin sukelluskuviin. Teos vahvistaa miten kaunis, monimuotoinen ja suojelemisen arvoinen vedenalainen luonto on. John Nurmisen Säätiön keulahahmona Juha Nurminen on erinomainen sukelluksen lähettiläs." Julkaisemme palkinnon myötä Juhan kirjoittaman, sukeltamisesta ja vedenalaisvalokuvauksesta kertovan tekstikatkelman teoksesta Meren lumo.
Jokaisen vedenalaisvalokuvaajan unelma ovat kohtaamiset suurten merinisäkkäiden ja kalojen, kuten planktonia syövien paholaisrauskujen tai lähes kahdeksanmetristen valashaiden kanssa. Nämä merten lempeät jättiläiset näyttäytyvät ihmisille vain harvoin. Valaita ihminen kohtaa veden alla vieläkin harvemmin, mutta ryhävalaiden intensiivinen ääntely kuuluu vedessä kauas. Eläintä ei näe, mutta sen kauniin laulun saattaa joskus kuulla, kun se vaeltaa trooppisilla valtamerillä vedenalaista valtatietään maapallon toiselle puolelle.
Sukeltaminen on kaikkia aisteja ravitseva kokonaisvaltainen kokemus, joka vie ihmisen maanpäällisestä arjesta kirjaimellisesti toiseen elementtiin. Sukelluskokemuksessa vaikuttavin ero maanpäälliseen elämään on painottomuuden tunne. Sukeltaessa ihminen ikään kuin leijuu vedenalaisessa avaruudessa, jossa hän hengittää paineilmaa. Mitä syvemmälle sukeltaa, sitä enemmän ilmaa kuluu, sillä ilma puristuu paineen vaikutuksesta kasaan. Sukellus kestää keskimäärin yhden tunnin, niin kauan kuin sukelluspullossa riittää ilmaa. Syvät sukellukset lisäävät sukeltajantaudin riskiä, ja hengitettävä paineilma muuttuu yli 60 metrin syvyydessä myrkylliseksi.
Vedenalaisvalokuvaus on luontokuvausta pinnan alla, ja luontokuvaajan tärkein ominaisuus on kärsivällisyys. Kun kuvattava eläin löytyy, on maltettava odottaa, että se tottuu sukeltajan läsnäoloon. Useimmiten kalat ovat säikkyjä ja pakenevat, jos kamera tuodaan liian lähelle. Saadakseen kuvan nopealiikkeisistä avomerikaloista on reagoitava nopeasti. Erään sukellussafarin aikana eteläisellä Punaisellamerellä minulla oli tilaisuus kuvata nopeita avomerihaita, joita saimme houkuteltua kuvausetäisyydelle runsain määrin. Kuvasimme kaloja monta päivää, ja räpsin satoja kuvia. Vain yksi kuva onnistui täydellisesti. Useimmissa kuvissa näkyi vain osa hain evää tai pyrstöä.
Jotkin harvat kalat, kuten trooppisten vesien ahvenheimoon kuuluvat lepakkokalat, ovat luonnoltaan niin rohkeita, että ne etsiytyvät itse sukeltajien läheisyyteen. Usein ne pyörivät pinnan läheisyydessä hitaasti nousevien sukeltajien ympärillä ja seuraavat tarkkaan kaikkia sukeltajien liikkeitä kuin puolikesyt ja uteliaat oravat. Sukellusparini Kari Lahtinen kuvasi suurikokoisen kyhmyhuulikalan, joka tuli myös uteliaasti tervehtimään meitä heti sukelluksen aluksi veneen alla.
Tällaiset ihmisen ja kalan riemastuttavat kohtaamiset vahvistavat sukeltajan tunnesidettä vedenalaiseen maailmaan. Vedenalaisvalokuvaajan luontosuhde syvenee entisestään kokemuksen ja tiedon karttuessa. Olen lähes neljäkymmentä vuotta kestäneen vedenalaisvalokuvauksen myötä oppinut valtavan paljon merten ekosysteemistä sekä koralliriutoista ja niiden monista erilaisista pienistä ja suurista asukeista. Kuluneiden vuosien varrella olen valitettavasti myös omakohtaisesti nähnyt trooppisten koralliriuttojen äärimmäisen uhanalaisen tilan. Koralliriutat tuhoutuvat merten lämmetessä ilmastonmuutoksen takia.
Vedenalaisvalokuvaus on ehkä vaativinta luontokuvausta sikäli, että kuvaajan on kalustonsa lisäksi hallittava myös oma kehonsa. On osattava sukeltaa niin hyvin, että pystyy vaivatta hallitsemaan omaa nostettaan. Maan päällä kuvaaja voi käyttää kameran tukena kolmijalkaa tai etsiä tukevan asennon vaikkapa puuhun tai maahan nojaten, mutta veden alla on toimittava toisin. Sukeltajan on vältettävä koskemasta mihinkään käsillään, kehollaan tai räpylöillään, ettei vahingoittaisi herkkiä koralleja.
Trooppisissa korallipuutarhoissa elää myös muutamia erittäin myrkyllisiä kaloja, kuten koralliksi naamioituneita kivikaloja, joiden selkäevien pisto on erittäin kivulias, jopa kohtalokas. Vedenalaisissa onkaloissa kuvattaessa on varottava iskemästä päätään onkalon tai luolan kattoon ja seiniin, joissa saattaa olla myrkyllinen siipisimppu nokosilla. Onneksi nämä kalat eivät ole aggressiivisia.
Sukeltaja voi ottaa tarvittaessa tukea vain hiekkapohjasta, mutta silloin on varottava heiluttelemasta räpylöitä, ettei vedessä leijaileva hiekka pilaa kuvaa. Räpylöiden käyttö hylyissä ja luolissa vaatii sekin tarkkuutta samasta syystä. Myös sukellusmaski asettaa valokuvaamiselle haasteita. Omassa maskissani on likinäön korjaus ja jopa pieni lukulasi-ikkuna, jotta näkisin esimerkiksi yöllä kameran pienet asetukset. Yöllä makrokuvan tarkentaminen maskin läpi onkin aikamoista tihrustamista.
Aloitin vedenalaiskuvaamisen Jacques Cousteaun kehittämällä legendaarisella Nikonos V -kameralla 1980-luvun alussa, ja kuvasin aina 2010-luvulle asti erilaisilla filmikameroilla, mm. järeällä Nikon RS:llä. Rakensin painavaan kameraani omatekoiset paineenkestävät kellukkeet. Optiikat näissä kameroissa olivat huippuluokkaa. Tuolloin sukellukset oli suunniteltava tarkkaan jo pinnan päällä. Oli mietittävä mahdolliset kuvauskohteet, koska filmirullassa oli käytettävissä vain 36 kuvaa sukellusta kohden. Filmin vaihto meriolosuhteissa, vaikkapa keinuvassa kaksirunkokanootissa, oli usein työlästä, ja kastumisesta oli välineille monenlaista haittaa. Sukelluksella piti aina malttaa jättää muutamia vararuutuja, jos sukelluksen lopulla onnekkaasti törmäisikin vaikkapa harvinaiseen mustekalaan. Kerrankin Egyptin eteläisillä vesillä sukelluksen lopulla viereeni ui kookas vasarapäähai, mutta filmi oli lopussa. Kuva jäi ottamatta.
Sukellussafarin jälkeen filmirullat lähetettiin erikoislaboratorioon kehitettäväksi, ja lopputulosta jäätiin jännittämään viikoiksi: oliko kuvien valotus ja rajaus onnistunut, olivatko tarkkuussäädöt kohdallaan. Nykyisellä digitekniikalla voi jo sukelluksen aikana nähdä otoksen ja säätää kameran ja salamavalojen asetuksia vastaamaan kuvausolosuhteita. Nykyään käyttämäni painekoteloitu järjestelmäkamera antaa paljon vapauksia ja mahdollisuuksia. Filmi ei lopu kesken, ja kuvia voi myöhemmin hienosäätää ja rajata uudelleen tietokoneella. Olen kuitenkin luonteeltani vanhan koulukunnan vedenalaiskuvaaja sikäli, että pyrin jo kuvaustilanteessa aina mahdollisimman hyvään lopputulokseen sommittelua ja rajausta myöten.
Juha Nurminen
John Nurmisen Säätiön perustaja ja hallituksen puheenjohtaja Juha Nurminen on aina pitänyt luonnossa liikkumisesta. Rakkaus mereen on vetänyt Nurmisen koskimelomaan, purjehtimaan ja lopulta myös sukeltamaan. Myös yksi rakkaista harrastuksista, valokuvaaminen, kulkeutui luontevasti Nurmisen mukana myös pinnan alle. Sukeltaessaan Nurminen pääsee paitsi näkemään meren monimuotoisuuden kirjon, myös todistamaan siihen kohdistuvat tuhot. Nurminen haluaakin paitsi näyttää valokuvien kautta vedenalaisen maailman upean luonnon, myös muistuttaa, ettei sen olemassaolo ja ainutlaatuisuus ole itsestäänselvyys.
Tekstikatkelma on teoksesta ”Meren lumo – Elämää pinnan alla” (s. 164–169, 2019, John Nurmisen Säätiö)
Lue Sukeltaja-lehden juttu Juha Nurmisesta (Sukeltaja 3/2020)
