Maapallo voi huonosti! Tämä ei ole tyhjää propagandaa, vaan tiedeyhteisön lähes yksimielinen kanta. Siihen yhtyvät ilmaston, valtamerten, napa-alueiden, luonnon monimuotoisuuden ja muiden luonnon ilmiöiden tutkijoiden lisäksi myös yhteiskuntatieteiden edustajat. Jopa niinkin kaukana viherideologiasta oleva lehti kuin The Economist julisti kansikuvansa voimin, että olemme siirtyneet uuteen maailmankauteen, jota leimaa ihmisen toiminta ja sen haittavaikutukset (antroposeeni).

Maapallon taudinkuvaan kuuluu yleisoireita, jotka ovat globaalisia, mutta myös paikallisoireita, jotka riippuvat osin leveysasteesta, osin alueellisesti ja paikallisesti vaikuttavista tekijöistä. Enää ei mahdeta mitään sille, että koko pallo keskimäärin lämpenee. Vielä ei voi arvioida, jäädäänkö lähelle 2o C vai ylitetäänkö 4o C. Keskiarvoja tärkeämpi tosiasia kuitenkin on, että eri alueilla muutos tulee olemaan hyvin erilainen. Suurin lämpeneminen kohtaa pohjoisia ja eteläisiä alueita, minkä Suomen osalta on ennustettu merkitsevän Välimeren ilmastoa vuosisadan loppupuolella. Tulemme myös saamaan enemmän vettä niskaamme, kun taas etelämpänä monet alueet kärsivät kuivuudesta kuumuuden lisäksi. Globaalimuutoksen uhkakuviin kuuluvat vielä merenpinnan kohoaminen, ruoka- ja vesipula, muuttovirrat, tautikirjon muutokset sekä äärimmäiset sääilmiöt, joista vuodenvaihteen myrskyt meilläkin antoivat esimakua.

Alueelliset ympäristön muutokset ovat paljon lähempänä ihmisten arkea kuin koko maapallon keskimääräiset tapahtumat. Niihin kuuluu myös Itämeren huolestuttava tilanne, jossa ilman tehohoitoa saattaa kohta olla saattohoito edessä. Taustalla on ravinteiden, ennen muuta fosforin ja typen, sekä ympäristömyrkkyjen kertyminen pieneen ja hitaasti vaihtuvaan vesimassaan. Seurauksia ovat rehevöityminen, leväkukinnat, merenpohjan hapettomuus ja elottomuus sekä kalakantojen muutokset. Ihmisen ja yhteiskuntien osuus tapahtumaketjun alkupäässä on vielä selvempi kuin ilmastonmuutoksessa.

Reseptiksi globaalimuutoksen torjuntaan on tarjottu kasvihuonekaasujen, ennen muuta hiilidioksidin päästöjen rajoittamista tai lopettamista. Siihen tähtäävät kansainväliset ponnistelut viettävät ensi heinäkuussa 20-vuotispäiviään Rio de Janeirossa, jossa YKn ensimmäinen kestävän kehityksen huippukokous järjestettiin. Siitä pitäen neuvottelijat ovat vuosittain kokoontuneet ja yrittäneet saada aikaan sopimuksia päästövähennysvelvoitteista ja niiden aiheuttaman taloudellisen taakan jaosta. Tulokset ovat olleet vaatimattomia. Niiden perusteella ei ole varmaankaan kompensoitu edes sitä hiilidioksidimassaa, joka on syntynyt neuvotteluvaltuuskuntien ja niiden liepeillä häärivien myötä- ja vastamielenosoittajien laumojen lennättelemisestä eri puolille maapalloa. Toki on saatu aikaan Kioton protokolla, joka kuitenkin kattaa alle kuudenneksen maapallon saastuttajista. Siitä voi sitä paitsi irtautua, jos tavoite karkaa käsistä, kuten Kanada juuri menetteli. Durbanissa joulukuussa 2011 sovittiin lähinnä prosessin jatkamisesta, jota sitäkin on pidetty voittona. Kumpi lienee masentavampaa: jatkuvat neuvottelut, joista aika ajoin hiotaan vesitettyjä kompromisseja, vaiko lipsuminen vaivalla aikaansaaduista sopimuksista heti kun talous vähän sukeltaa tai elo käy muuten hankalaksi.

Minulla on viime vuosina ollut onni saada seurata globaalimuutoksen tutkimusta toimiessani Kansainvälisen Tiedeneuvoston (ICSU) varapresidenttinä. ICSU on tieteen katto-organisaatio, joka on suunnitellut ja koordinoinut neljä laajaa tutkimusohjelmaa pureutumaan globaalimuutokseen eri näkökulmista. Nämä ohjelmat ovat tuottaneet pääosan siitä tiedosta, jonka pohjalta YKn Kansainvälinen Ilmastonmuutospaneeli (IPCC) laatii aika ajoin tilannekatsauksensa ja antaa suosituksensa päätöksentekijöille. ICSU on myös YKn eri alaorganisaatioiden (UNESCO, UNEP ym) ja sen järjestämien huippukokousten (Rio, Johannesburg) tärkein tieteellinen asiantuntijataho. Tällainen rooli saattaa kuulostaa tärkeältä, koska näyttöön perustuvaa päätöksentekoa mielellään korostetaan. On kuitenkin valitettava tosiasia, että tieteellinen tieto on kevyttä kamaa, kun toisessa vaakakupissa on todellinen tai kuviteltu kansallinen etu, perusteena yleensä lyhyen tähtäyksen taloudelliset tavoitteet.

Suurempi ilo on ollut päästä pohtimaan ratkaisuja oman lähialueemme ympäristöongelmaan, Itämeren tilaan. Helsingin yliopiston vastuutehtävissä seurasin kiinnostuksella Itämeren tutkimusta, jossa yliopistolla on yli satavuotiset perinteet. Jos akateemiselta yhteisöltä kysyy, mitä meren hyväksi olisi tehtävä, niin vastaus on yleensä, että lisää tutkimusta. Sitä tietenkin tarvitaan, mutta jossakin vaiheessa on ryhdyttävä tuumasta toimeen! Siihen tarjosi mahdollisuuden John Nurmisen säätiö, jonka hallituksessa ryhdyimme miettimään, mitä konkreettista pieni säätiö voisi tehdä. Vankka tutkimustieto oli alun pitäen säätiön aloittamien jätevesien fosforinpoistohankkeiden taustalla, mutta se tieto sovellettiin käytäntöön vaikuttavien ja kustannustehokkaiden toimien muodossa. Tällainen sopii omaan henkiseen rakenteeseeni, sillä tehohoitolääkärinä olen tottunut siihen, että joskus on vain tehtävä päätöksiä vaikka kaikki tilatut tutkimukset eivät vielä olisikaan valmiit.

Verrattuna globaaleihin ilmastonmuutoksen vastatoimien valmisteluun Säätiön hankkeet ovat sujuneet ripeästi ja määrätietoisesti, ja niihin on rekrytoitu erinomaiset osaajat. Itämeren surkea tila herättää myös suuren yleisön kiinnostuksen ja halun auttaa, koska se on niin konkreettisesti jokaisen nähtävissä. Ehkä kansainväliset ilmastosopimukset syntyisivät kivuttomammin, jos hiilidioksidi olisi vaikkapa punertava kaasu, jonka sakeneminen omassa hengitysilmassa olisi helposti havaittavissa.

Kun nyt teen tilaa John Nurmisen säätiön hallituksessa uusille idearikkaille jäsenille, kiitän hienoista vuosista ja toivotan säätiön pyrkimyksille erinomaista menestystä!