Itämerellä on ollut suuri vaikutus elämääni, sieltä tulee tänäänkin leipä pöytäämme. Itämeri on ollut merkittävässä roolissa myös ennen luotsin uraani. Suuren osan meriuraani kuljin juuri Itämerellä.
Meriurani alussa 90-luvun alkupuolella laivoilla puhuttiin vielä ”isosta roskiksesta”, jolla tarkoitettiin merta. Surutta viskottiin jätteitä yli syrjän. Ihmisten asenne merta kohtaan on onneksi muuttunut. Levätilannekin on muuttunut parempaan päin pahimmista ajoista. Muistan ajan kun laivasta jäi tyynellä ilmalla ura veteen. Kyllähän levää vieläkin on, mutta ei enää mielestäni siinä määrin kuin ennen. Parina viime vuotena olen pannut merkille veden kirkkauden eteläisellä Selkämerellä.
Luotsit työskentelevät viikko töitä – viikko vapaata -vuorottelulla, ja työviikon aikana luotsauksia voi tulla mihin vuorokaudenaikaan tahansa, tyypillistä luotsin työpäivää ei oikeastaan ole. Luotsattavat alukset ovat niin ikään erilaisia. On tankkilaivoja, kuivarahtilaivoja, roro-aluksia ja niin edelleen. Suuria ja pieniä. Ihmisille on monesti yllätys, että rannikollamme on vilkas rahtialusliikenne. Korvaani särähtää aina se, kun pelkästään tankkialuksia pidetään uhkana merelle. Suurimmassa osassa tankkilaivoja on nykyään kaksoisrunko ja niitä koskevat tarkat säädökset. Mielestäni paljon suurempi riski ovat isot yksirunkoiset kuivarahtialukset, joissa saattaa olla polttoainetta yhtä paljon kuin pienessä tankkialuksessa on lastia. Matala ”sisäjärvemme” ei kestä öljyvahinkoja. Luotsit ennalta ehkäisevät niitä vuorokauden ympäri, vuoden jokaisena päivänä. On motivoivaa tehdä työtä, jolla on suuri merkitys Itämeren suojelun kannalta.
Luotsi toimii laivalla paikallisasiantuntijana. Saan monesti vastata kysymykseen ”eikö ne itse osaa perille?” Ei välttämättä. Täytyy muistaa, että rannikkomme kivikkoisine vesineen on maailmassa uniikki. Voi myös olla niin, että laivan henkilökunta ei ole aiemmin koskaan kuullutkaan Suomesta. Silloin ahtaat väylämme ovat yleensä melkoinen kulttuurishokki ja luotsin asiantuntemus on tarpeen.
Palkitsevinta luotsin työssä on kokea neljä vuodenaikaa. On aika erilaista liikkua Saaristomerellä tammikuussa verrattuna heinäkuuhun, joka taitaa olla monelle se tutuin vuodenaika Itämerellä. Talvi tuo työhön omat mausteet jäineen ja lumisateineen. Kevät on ehkäpä kauneinta aikaa lintuparvineen ja avautuvine vesineen. Syksyllä miettii monesti, miten muutos parin kuukauden takaiseen voi olla niin raju. Vettä tulee vaakasuoraan, merenkäynti on kovaa ja öisin on säkkipimeää. Elämys se on kyllä syysmyrskykin.
On ollut mukava kuulla viime aikoina hyviä uutisia Itämerestä. Pietarin jätevesipäästöjä on saatu kuriin ja suuria fosforipäästöjä on tukittu. Meillä suomalaisilla on taipumusta ”ei me, mutta nuo muut” -ajatteluun. Mielestäni on tärkeää, että oma pesä on oikeasti kunnossa. Siihen liittyy paljon asioita ja valintoja. Isoja asioita, kuten maatalouden riittävän leveät suojavyöhykkeet ja järkevä lannotteiden käyttö. Mutta myös pieniä asioita, kuten vastuulliset veneilijät, jotka tyhjentävät septitankkinsa vastaanottopisteisiin.
Toivon, että Itämeren kannalta pahimmat ajat ovat jo ohitse ja toipuminen on alkanut. Jotta muutos olisi pysyvää, vaaditaan paljon kovaa työtä ja oikeaa asennetta. On hienoa, että John Nurmisen Säätiö on ottanut asian omakseen ja tekee tärkeää työtä Itämeren pelastamiseksi.