06.06.2011

Projekti elämälle

Peter Fagernäs
Peter Fagernäs

En ole pelastanut ainoatakaan ihmishenkeä, mutta voin kuvitella, että se on onnistuessaan henkisesti tavattoman palkitsevaa. Jotain samaa olen kokenut kuitenkin työssä Itämeren pelastamiseksi. Tulin tähän hieman sattumalta, kun Juha Nurminen halusi hankesuunnitteluun mukaan liikkeenjohtamisen kokemusta.

”Elämäni projekti” otsikkona olisi ehkä hieman pateettinen, mutta ”projekti elämälle” on se, miten itse olen kokenut työn Itämeren suojelun puolesta. Vielä on aikaa, muttei paljoa. Ollaan kuin teho-osastolla. Ensiapu ensin, mikä on tapahtunut ravinteita poistamalla, sitten pitkäaikaishoito ja ehkä sata vuotta kestävä elpyminen. Me aikalaiset olemme ensiapuosasto, mutta tekemistä riittää tulevillekin sukupolville.

Tuumasta toimeen

Olen John Nurmisen Säätiössä outo lintu, koska en koe itseäni varsinaiseksi meri-ihmiseksi. Toki asun Itämeren rannalla – itse asiassa vain 200 metrin päässä rantaviivasta – mutta lapsuuteni olen viettänyt järvien rannoilla. Minulle soutuvene on tutumpi kuin purjevene. Meren saastuminen ei kuitenkaan voi jäädä edes järvisuomalaiselta huomaamatta. Muistan jo 1990-luvulta heinäkuisen hernerokan, joka lillui veden päällä kalastaessamme Suomenlahdella.

Siten oli helppoa vastata myönteisesti Juhan pyyntöön tulla mukaan miettimään, mitä merelliselle ympäristölle voisi ja pitäisi tehdä.

Lähtökohta oli aikamoinen alkio. ”Tarttis tehdä jotain” eli miettiä, miten juuri Nurmisen säätiö voisi auttaa Itämerta. Tahto tulee aina ensin, opetti minulle aikanaan oma bisnes-tutorini Jaakko Pöyry. Niin tässäkin. Halua oli ja keinot piti keksiä.

Jotain konkreettista

Meistä tuntui, että Itämeren suojelun ympärillä oli paljon puhetta ja tutkimuksia, mutta aika vähän tekoja. Startti-ideamme oli löytää jokin konkreettinen hanke. Haastattelimme vuosina 2004-05 suuren joukon tutkijoita ja asiantuntijoita. Heidänkin viestinsä oli selvä ja ratkaisu lopulta hyvin yksinkertainen. Meri ei pelastu, ellei siihen valuvia ravinnepäästöjä leikata.

Kohteeksi valikoitui nopeasti Pietari, jonka ravinnepäästöt Itämereen olivat suurimmat. Oli nähtävissä, että potentiaalin ollessa näin mittava, myös tuotos/panos eli hankkeen tehokkuus voisi olla korkeimmillaan. Eli vähällä rahalla eniten tulosta.

Suomen ympäristökeskus eli SYKE laski meille, millä tavalla kemiallisen fosforinpoiston vieminen Pietarin suurille jätevedenpuhdistamoille vaikuttaisi Suomenlahteen valuvan fosforin määrään ja siten sinilevätilanteeseen viiden vuoden aikajänteellä.

Säätiön hallituksen keskusteluissa lausuimme lopulta toimintamme perusteesit. Niissä on kaikuja liiketaloudellisesta ajattelusta: Vähillä rahoilla oli saatava paras mahdollinen tulos, hankkeen piti olla hyvin konkreettinen, vaikuttava ja selvästi mitattavissa. Uskomme oli, että näin jäsenneltynä projektimme saisi myös liike-elämän tuen. Se oli välttämätöntä päästäksemme eteenpäin.

Venäläiset mukaan

Edessä näytti kuitenkin olevan lähes ylitsepääsemättömiä ongelmia. Pietarin projektia ei voinut toteuttaa ilman pietarilaisten mukana oloa. Lähtiessämme keskusteluihin kaupungin vesilaitoksen eli Vodokanalin kanssa suhtauduttiin siellä epäillen kemialliseen fosforinpoistoon eikä sinilevääkään pidetty ongelmana. Vesilaitoksen pääjohtaja ja hyvä ystävämme Felix Karmazinov epäili pitkään koko hankkeen mielekkyyttä, mutta kääntyi lopulta onneksemme sen hyvin sitoutuneeksi kannattajaksi. Hänen henkilökohtainen panoksensa ja vesilaitoksen halu yhteistyöhön ovatkin olleet ratkaisevia tekijöitä hankkeen onnistumiselle.

Niinpä fosforinpoistosta tuli yhteisprojekti Pietarin kaupungin, sen vesilaitoksen ja säätiön välillä. Sen kokonaiskustannukset, yhteensä noin viisi miljoonaa euroa on katettu puoliksi säätiön lahjoitusvaroin ja puoliksi Pietarin vesilaitoksen varoin. Kohteina ovat olleet projektin suunnittelu, laitehankinnat ja hankkeen johtaminen. Yhteistyöpuhdistamoille ei tehdä suoria rahansiirtoja.

Infra mahdollistaa

Edellytykset toiminnan aloittamiselle olivat kuitenkin jo luoneet Pietarissa pitkään toimineet kansainväliset rahoittajat. Suomen ympäristöministeriö aloitti yhteistyön Vodokanalin kanssa jo vuonna 1991 ja oli mukana jätevedenpuhdistuksen infrastruktuurin parantamisessa. Vasta kun Pietarin jätevesistä suurin osa oli saatu ohjattua jätevedenpuhdistamoille, säätiön oli mahdollista lähteä suunnittelemaan pysyvien fosforinpoistojärjestelmien rakentamista ja sitouttaa osapuolet saostuskemikaalien jatkuvaan käyttöön.

Verkoston katalyytti

Itämerta ei voi pelastaa yksin. Mikä sitten tekee piskuisesta säätiöstä ja sen ns. Puhdas Itämeri -hankkeista toimijan ympäristönsuojelun monipolvisella alueella. Tätä pohdimme jo seitsemän vuotta sitten aloittaessamme. Nyt näiden vuosien jälkeen sanoisin, että seuraavat seikat:

Päätimme toimia konkreettisin, kohdennetuin tavoittein. Missiomme oli uskottava, myytävissä talouselämälle ja sai muutkin mukaan. Itämerta ei nimittäin voi kukaan yksin pelastaa. Säätiö oli jonkinlainen katalyytti eri toimijoiden välillä ja pystyi siten nopeuttamaan projektien toteuttamista yli viranomais- ja kansallisten rajojen.

Kun kokoonnumme Pietariin kesäkuun lopussa, on tärkeätä muistaa kaksi asiaa: Pietarin kaupungista mereen valuva fosforikuorma on tänään 1000 tonnia vähemmän ja kiitos tästä kuuluu kaikille.

Kesäkuussa 2011

Peter Fagernäs
John Nurmisen Säätiön hallituksen jäsen

Aiheeseen liittyvää

Olet nyt varjossa ""Staging"". Poistu