Itämeren rehevöitymisongelma kiteytyy erityisesti fosforiin, jota on liikaa niin pelloissa kuin meressäkin. Ikävintä asiassa on se, että toisin kuin nopeasti valuva ja haihtuva typpi, fosfori kertyy sekä maaperään että merenpohjaan.

Siksi fosforiongelma siirtyy meiltä perintönä lapsillemme. Nytkin kärsimme Itämeren pohjan sisäisestä kuormituksesta, joka periytyy meille kymmenien vuosien takaa edellisiltä sukupolvilta.

Kaupungeista ja teollisuudesta tulevaa fosforikuormaa on pystytty 40 vuodessa merkittävästi vähentämään, mutta pelloilta valuvia maatalouden päästöjä ei ole saatu juurikaan leikattua.

Kyse ei enää useimmiten ole siitä, että maanviljelijät tunkisivat keinolannoitetta ylen määrin peltoonsa, ovathan lannoitteet kalliita ja viime aikoina kallistuneet entisestään. Ongelmana on eläinten lannan mukana syntyvän fosforin ylimäärä ja sen jääminen vääriin paikkoihin.

Tehomaataloudessa muualta tuoduilla rehuilla ja ravinteilla pidetään yllä mahdollisimman kustannustehokasta ja maantieteellisesti keskittynyttä liha- ja eläintuotteiden valmistusta.

Esimerkiksi paljon julkisuudessa olleessa Venäjän ”kanankakkapommissa” – valtavien miljoonakanaloiden keskittymisessä Venäjän puoleiselle Itämeren alueelle ja kananlannan valumisessa Itämereen – on kysymys siitä, että miljoonakaupunki Pietarin kuluttajat ostavat suuria määriä broilertuotteita ja kananmunia.

Ruoka ja ravinteet siivekkäille tuodaan Keski-Venäjän mustan mullan alueelta, mutta koska lannan kuljettelu on kallista ja hankalaa, jäävät kanojen tuottamat ravinteet Itämerta pilaamaan.

Yhdysvalloissa sijaitsee vastaava siipikarjantuotannon keskittymä maan itärannikolla. Rehut sinne tuodaan Keskilännestä, mutta kanankakka jää syntysijoilleen.

Paradoksaalista kyllä, vaikka keinolannoitefosfori ei ole suoraan ravinteiden kertymisen syy, se kuitenkin aiheuttaa ongelman mutkan kautta. Toisen maailmansodan jälkeen käynnistynyt mineraalilannoitteiden valmistus on mahdollistanut erikoistuneen tuotantorakenteen, jossa toisissa paikoissa kasvatetaan eläimet, toisissa keinolannoitteiden voimalla niille ja ihmisille vilja ja muu kasviravinto.

Luodun ravinne-epätasapainon seurauksena vesistöt alkoivat kaikkialla maailmassa rehevöityä toisen maailmansodan jälkeen.

Suomessa lantaylimäärä keskittyy paitsi Satakuntaan, myös Varsinais-Suomeen ja Pohjanmaalle. Lounais-Suomen maatalousperäiset fosforivalumat hehtaaria kohden ovatkin koko Itämeren alueen suurimmat.

Emme toki ole yksin ongelmamme kanssa. Euroopassa on käynnissä hurja lantaralli, kun ylimääräistä lantaa kuskaillaan muun muassa Hollannista Saksaan, Saksasta Latviaan, Tanskasta Saksaan ja Saksasta Tanskaan.

Vaikka lannan ravinteet ja orgaaninen aines ovat sinällään arvokkaita, lannasta eroon pääseminen on useimmiten sen tuottajalle kustannus. Tämä taloudellinen yhtälö ei muuksi muutu hokemalla, että kyseessä on arvokas raaka-aine.

Toki näin, mutta niin kauan, kun kuljetukset ja prosessointi tekevät lantaravinteista kalliimpia kuin keinolannoitteet, meillä on lantaongelma.

Ratkaisuna 1950-luvun ”torppa ja lehmä” -malliin palaaminen ei liene realismia. Mineraalilannoitteiden veronkorotuksilla taas ei ole poliittisia menestymisen mahdollisuuksia, etenkään koska ne kohdentuvat kasvintuottajiin, jotka eivät ole suoraan lantaongelman aiheuttajia.

Valtion väliintulo lantafosforin käytön tukien kautta olisi tärkeä ensiaskel, mutta lopulta ratkaisu kytkeytyy siihen, ovatko kuluttajat valmiita maksamaan vesistökestävästi tuotetusta lihasta hieman enemmän.

Toivottavasti lihatalot vainuavat tässä bisnesmahdollisuuden. Nyt tarvitaan samaa ennakkoluulotonta rohkeutta kuin eräällä satakuntalaisella edelläkävijäyrityksellä, joka onnistui jo ennen kiertotalouspöhinää 1970-luvulla brändäämään kanankakan kotipuutarhureille.

Marjukka Porvari
Meriympäristöjohtaja
John Nurmisen Säätiö

Kirjoitus on julkaistu ensimmäistä kertaa 4.2.2022 Länsi-Suomen kolumnina.