Itämeren vesi on vähäsuolaista murtovettä – ainutlaatuinen sekoitus suolaista valtamerivettä ja jokien tuomaa makeaa vettä. Itämerellä on vain kapea yhteys valtamereen Tanskan salmien kautta, ja veden suolapitoisuus on vain noin viidesosa valtamerten suolapitoisuudesta. Veden suolapitoisuus myös vähenee pohjoista kohden, ja Perämerellä sekä Suomenlahden pohjukassa Itämeren vesi onkin lähes makeaa. Itämeri on maailman toiseksi suurin murtovetinen meri, suurempi on vain Mustameri.

Valtameriin verrattuna Itämeri on kuitenkin pieni, matala ja vähävetinen. Itämeressä keskisyvyys on vain 55 metriä, mutta valtamerien syvyys lasketaan kilometreissä, ja Välimerenkin keskisyvyys on noin puolitoista kilometriä. Itämeren syvin kohta on 459 metriä syvä Landsortin syvänne.

Itämeren vesi vaihtuu Tanskan kapeiden salmien läpi hitaasti. Laskennallisesti Itämeren koko vesimäärän vaihtumiseen on arvioitu kuluvan noin 30 vuotta. Veden hitaan vaihtumisen vuoksi ympäristömyrkyt ja merta rehevöittävät ravinteet jäävät vaikuttamaan Itämereen pitkäksi ajaksi.

Itämeren valuma-alueella tarkoitetaan maa-aluetta, jolta kaikki pinta- ja pohjavedet virtaavat kohti Itämerta. Valuma-alueen muidenkin vesistöjen tila vaikuttaa lopulta myös Itämereen, sillä ravinteita ja haitta-aineita päätyy myös järvistä jokia pitkin mereen. Itämereen virtaa kymmeniä suuria jokia, jotka kuljettavat mukanaan kuormitusta myös kaukana rannikosta sijaitsevilta seuduilta.

Itämeren valuma-alue on meren kokoon nähden suuri, pinta-alaltaan noin nelinkertainen, ja siksi mereen kulkeutuu ravinteita ja muuta kuormitusta laajalta alueelta. Valuma-alueella asuu lähes 90 miljoonaa ihmistä yhteensä 14 eri valtiossa. Rantavaltioita Itämerellä on yhdeksän: Suomi, Ruotsi, Tanska, Saksa, Puola, Liettua, Latvia, Viro ja Venäjä.

Itämeressä vesi kerrostuu lämpötilan mukaan. Kylmä vesi vajoaa pohjalle, ja lämpimämpi vesikerros on lähempänä pintaa. Syysmyrskyt sekoittavat vesikerrokset, ja tuovat hapekasta pintavettä myös syvemmälle veteen. Itämeri on kuitenkin pysyvästi kerrostunut myös veden suolapitoisuuden mukaan. Pohjanmereltä virtaava suolainen merivesi painuu makeaa vettä tiheämpänä Itämeren altaan pohjalle ja syvänteisiin. Meren pinnalle puolestaan jää lukuisten jokien ja sateen laimentama vähäsuolainen vesikerros. Pohja- ja pintavesikerroksia erottaa toisistaan suolaisuuden harppauskerros, halokliini.

Halokliinin alapuolelle myrskytuulten vaikutukset eivät ulotu. Hapekas pintavesi ei pääse sekoittumaan pohjaan asti, ja Itämeren syvänteissä esiintyykin toistuvasti hapettomuutta, jota meren rehevöityminen entisestään pahentaa.

Happitilanne paranee ajoittain, epäsäännöllisesti noin kerran vuosikymmenessä toistuvien suolaisen veden virtausten, suolapulssien, myötä, jolloin suuri määrä suolaista ja hapekasta vettä virtaa Pohjanmereltä Itämeren syvänteisiin. Hapettoman pohja-alueen ollessa suuri, syvänteisiin virtaava hapekas vesi ei aina pysty parantamaan Itämeren syvien pohjien happitilannetta riittävästi. Lue lisää happikadosta.

Itämeressä elää erikoinen sekoitus suolaisten valtamerten ja makeiden vesien lajeja. Vain harvat lajit ovat kuitenkaan sopeutuneet murtovesielämään, sillä makean veden lajeille vesi on liian suolaista, ja valtamerten asukkaille liian makeaa, ja lajit elävät jatkuvasti sopeutumiskykynsä äärirajoilla. Kylmiin ja vähäsuolaisiin oloihin sopeutuminen kuluttaa voimavaroja, ja monet valtamerilajit jäävätkin Itämeressä pienikokoisemmiksi kuin muissa merissä elävät lajitoverinsa. Merilajeja on eniten eteläisellä Itämerellä lähellä Tanskan salmia, ja makean veden lajit puolestaan viihtyvät enimmäkseen Itämeren vähäsuolaisimmissa osissa, lähellä rannikkoa.

Vaikka Itämeren lajimäärä on muihin meriin verrattuna pieni, yksittäisiä lajeja on Itämeressä runsaita määriä. Itämeressä ravintoketjut ovat yksinkertaisia, ja siksi meren ekosysteemi on herkkä ympäristönmuutoksille. Meren eliöyhteisön säilyminen mahdollisimman monimuotoisena auttaa Itämerta kestämään paremmin muuttuvia olosuhteita, joita esimerkiksi ilmaston lämpeneminen aiheuttaa. Lue lisää ilmastonmuutoksen vaikutuksista.

Itämeren vakavin ympäristöongelma on rehevöityminen, joka johtuu meren liian suuresta ravinnekuormituksesta. Vaikka merta rehevöittävät ravinnepäästöt ovat viime vuosikymmeninä puolittuneet, rehevöitymisen näkyvät merkit, kuten sinilevälautat, veden sameneminen, rihmalevien runsastuminen sekä pohjien happikato vaivaavat yhä Itämerta. Ilmastonmuutoksen vaikutukset kiihdyttävät Itämeren rehevöitymistä entisestään.

Meriveden lämpeneminen muuttaa Itämeren eliöyhteisöjä ja vaikuttaa monin tavoin koko vedenalaiseen luontoon. Veden lämmetessä myös eteläisten vieraslajien on helpompi kotiutua Itämereen, ja jotkin tulokkaista voivat olla uhka meremme alkuperäisille lajeille. Osa Itämeren olosuhteisiin sopeutuneista, pohjoisista lajeista puolestaan ei pysty sopeutumaan nopeasti etenevään muutokseen. Tämä johtaa Itämeren meriluonnon muuttumiseen.

John Nurmisen Säätiön suojelutyön tavoitteena on Itämeren hyvä ekologinen tila, jossa ravinteita ja leviä ei ole meressä liikaa, pohjalla riittää happea, ja meren eliöyhteisö on monipuolinen ja elinvoimainen. Vaikka Itämeren suojelutyö on monesti suurten mittaluokkien toimintaa, on myös yksittäisellä ihmisellä mahdollisuuksia vaikuttaa meren hyvinvointiin. Lue lisää suojelukeinoista.