Merentutkijat Eeva-Liisa Poutanen ja Juha-Markku Leppänen käsittelevät toimittamassaan kirjassa "Nautiluksesta Arandaan" merentutkimusta osana laajoja yhteiskunnallisia kehityskulkuja. Haastattelussa he kertovat näkemyksiään merentutkimuksen eri vaiheista ja muistelevat tutkimusmatkojaan Aranda-aluksella.
Kirjan tarinan keskiössä on Merentutkimuslaitoksen 90-vuotinen taival. Laitos lakkautettiin vuonna 2008, mutta merentutkimus jatkuu. Nautiluksesta Arandaan -kirja syntyi merentutkimuksen asiantuntijaryhmän toimesta.
”Oltiin tämmöisiä pitkän merentutkimuksen konkareita. Jokaisella muistui mieleen kaikkia hauskoja juttuja, ja mehän nauhoitimmekin tapaamisia osittain. Välillä oli tosi nauravaista kokousta”, Poutanen muistelee.
”Olin hyvin iloinen, että koko yhteistyö ryhmässä sujui niin saumattomasti ja hauskasti”, Leppänen toteaa.
Yhteiskunnallinen näkökulma merentutkimuksen vaiheisiin oli selkeä valinta.
”Merentutkimuslaitoksella on aina ollut yhteiskuntaa tukeva lähtökohta. Sadan vuoden aikana on sattunut paljon yhteiskunnallisia muutoksia”, Poutanen kuvailee.
Näin ollen myös merentutkimuksen tarpeet ja edellytykset ovat muuttuneet ajan mittaan.
Nautilus ja Aranda – tarinan punainen lanka
Tutkimusalukset kulkevat tiiviisti osana merentutkimuksen tarinaa. Höyrylaiva Nautilus oli merentutkimuksen käytössä 1900-luvun alkupuoliskolla aina vuoteen 1938 asti. Eläköidyttyään Nautilus on toiminut risteilykäytössä nimellä Cristina ja ravintolana nimeltä Nikolai II. Aranda-nimisiä tutkimusaluksia on puolestaan ollut kolme, joista ensimmäisen merentutkijat saivat käyttöönsä vuonna 1939.
”Mietimme, mikä olisi se punainen lanka kirjan ja tarinan juonena, niin kyllä se oli nämä tutkimusalukset. Niitä ilman ei merta ole voinut tutkia ja ne myös kiinnostavat lukijoita”, selittää Poutanen.
Poutanen ja Leppänen ovat molemmat tehneet paljon tutkimustyötä Aranda-aluksilla, ei tosin ihan sillä ensimmäisellä, joka luovutettiin sotakorvauksena Neuvostoliitolle 1945.
Uusin, vuonna 1989 valmistunut Aranda teki Suomen ensimmäisen Antarktisen tutkimusmatkan. 1990–2000-luvuilla Arandalla on tehty tutkimusta arktisella Atlantilla ja Grönlannin merellä. Tutkimukset olivat osa globaaleja ilmastonmuutostutkimuksia.
Poutasen ja Leppäsen mukaan merta ei voi tutkia pelkästään kirjoituspöydän ääressä toimistolla, vaan tutkimusta on tehtävä myös merellä.
”Onhan se meri tutkimuksen kohde, ja jos ei merellä käy, se jää hyvin pinnalliseksi ja teoreettiseksi”, Leppänen toteaa.
Kaksikolla riittää tarinoita järjestyksessään toisesta Arandasta, joka toimi vuoteen 1976 asti talvisin kelirikkoaluksena Turun ja Ahvenanmaan välillä.
”Silloin, kun minä olin ensimmäisiä kertoja Arandalla, välikannella oli seimi, eli heinäteline, koska aluksella oli kuljetettu hevosia ja lehmiä. Laboratoriot rakennettiin aina ennen ensimmäistä tutkimusmatkaa alkukesästä. Olen tehnyt paljon töitä toisen luokan naisten salongissa, Eeva-Liisa oli sentään toisen luokan ruokasalissa”, Leppänen kertoo naurahtaen.
Tutkimusmatkoilla työtä tehtiin jopa myrkynsilmässä.
”Kaikki laitteet olivat ruuveilla ja kiinnitysvaijereilla kiinni. Tuolit pantiin vaijereilla tai sellaisilla kumilenkeillä pöydän alle, kun myrsky tuli”, Poutanen kuvailee.
Tutkimusmatkoilta karsiutuivat ne, jotka eivät merenkäyntiä kestäneet.
”Ai sairaslomaa? Ei, sitten vaan juostiin oksentamaan ja tultiin takaisin pöydän ääreen. Töitä tehtiin vuoroissa vuorokauden ympäri”, Poutanen kertoo.
”Sitten kun tuli myrsky, niin eihän siellä pystynyt ruokaa laittamaan, joten keittiö laittoi sellaista kylmää ruokaa etukäteen. Oli muun muassa siansorkkaa hyytelössä – ne sorkat tärisivät siellä hyytelössä. Ne, joilla ei ollut meritautia vielä silloin, niin viimeistään sitten oli”, Leppänen vakuuttaa.
Kaksikolla on kuitenkin lämpimiä muistoja tutkimusmatkoista, joille tuntui valikoituvan sopeutuvaa ja hauskaa väkeä. Myös herkulliset ruuat muistuvat mieleen.
”Se on ollut sellainen traditio laivalla, että on aina liikaa hyvää ruokaa ja sitten on ollut sellainen kauhea ähky, kun muutaman viikon jälkeen tulee kotiin”, Leppänen selittää.
Yhteistyön meri
Itämeren valtiot ovat tehneet tiivistä yhteistyötä jo 1800-luvun loppupuolelta, jolloin etenkin kalastuksen taloudellinen merkitys herätti kiinnostusta. Yhteistyö yli valtiorajojen koettiin tärkeäksi.
”Suomi lähti mukaan, tiukalla budjetilla. Jopa ylitettiin budjettivaltuuksia, kun innostus oli kovaa ja haluttiin lähteä mukaan tekemään tutkimusmatkoja”, Poutanen kuvailee.
Merentutkimuksen kansainväliseen ulottuvuuteen ovat vaikuttaneet historialliset kehityskulut ja käännekohdat aina kansallisaatteista sotiin ja rautaesirippuun.
”Silloin ihan aluksi 1800–1900-lukujen taitteessa itsenäisyysaatteet olivat laajasti mukana. Haluttiin, että Suomi Suomena on mukana kansainvälisessä toiminnassa. Niin, ettei kaikki tapahdu Pietarin kautta”, Leppänen selittää.
Itämeren alueen yhteistyössä etenkin merensuojelu katsottiin pitkälti neutraaliksi 1970-luvulta eteenpäin. Itämeren suojelu ja havaittu meren saastuminen vaikuttivat siihen, että lähdettiin neuvottelemaan Itämeren merellisen suojelun sopimuksesta ja perustettiin HELCOM (Itämeren merellisen ympäristön suojelukomissio). Itämeren suojeluyhteistyötä pystyttiin siis tekemään rautaesiripusta huolimatta.
”Se oli sellainen hyvä alku liennytykselle lähteä näiden ympäristöasioiden kanssa liikkeelle”, Leppänen toteaa. ”Tämä on pieni alue, jolla on pitkä kulttuurinen yhteistyö, ja esimerkiksi HELCOM on ollut esimerkki muille merialueille ja niiden suojelulle.”
Merentutkimusta ja merensuojelua
Leppänen painottaa, että merentutkimus ja merensuojelu ovat kaksi eri asiaa. Näiden lisäksi on vielä meren moninainen hyötykäyttö, kuten esimerkiksi merenkulku, jota varten tarvitaan jääntutkimusta.
”Aika usein sotketaan merensuojelu ja merentutkimus. Merensuojelu tarvitsee merentutkimustietoa, perustutkimusta, jotta pystyy soveltamaan sitä suojelutarpeeseen”, Leppänen kertoo.
Perustutkimukseen satsaaminen nähdään tärkeänä, myös tulevaisuuden ja erilaisten sovellusten kannalta.
”Minulle jäi hyvin vahvasti selkäytimeen, että pitää tehdä perustutkimusta laajalla rintamalla, jotta on valmiuksia reagoida uusiin kysymyksiin nopeasti”, Poutanen selittää.
Entä merentutkimuksen tulevaisuuden näkymät? Missä mennään ja mitkä asiat vaikuttavat tutkimuksen suuntaan?
”Kyllä nuoret tutkijat on ihan yhtä innokkaita merentutkijoita kuin me silloin aikoinamme”, Leppänen kertoo.
Kaksikko tunnistaa yhteiskunnan ja tutkimuksen vääjäämättömän muutoksen. Suuret tutkimusyksiköt ja tutkimuksen rahoitusmallit kuitenkin herättävät kysymyksiä.
”Mitä isompi organisaatio on, sen kauempana käytännön työ on päätöksenteosta”, Leppänen toteaa.
Ulkopuolinen rahoitus on yleistynyt ja voi johtaa projektiluontoiseen työntekoon.
”Täytyy tutkia sen mukaan, mihin saadaan rahaa. Tutkimusta ei voi strategisesti suunnitella ja mennä tiettyyn suuntaan ainakaan ihan vakaasti”, Poutanen toteaa. ”Kyllähän se äkkiä johtaa siihen, että häntä heiluttaa koiraa.”
Vaikka työnkuva ja tutkimuslaitokset muuttuvat, pysyvät Poutanen ja Leppänen optimistisina merentutkimuksen näkymien suhteen.
”Uskon, että näissä laitoksissa se tutkimus elää, mutta se muuttuu”, Leppänen toteaa.
Merentutkimus siis elää ja muovautuu jatkuvasti osana muuta yhteiskuntaa. Toivottavaa on, että voimme lukea tulevaisuudessakin sellaista merentutkimuksen tarinaa, jossa Itämeri ja sen tutkimus voivat hyvin.
Teksti: Helmi Pörhölä
Kuvat: Teoksesta Nautiluksesta Arandaan – Suomalaisen merentutkimuksen tarina (John Nurmisen Säätiö 2021)
NAUTILUKSESTA ARANDAAN
Suomalaisen merentutkimuksen tarina
Kirjoittajat: Eeva-Liisa Poutanen ja Juha-Markku Leppänen sekä työryhmä
Graafinen suunnittelu: Tommi Jokivaara
Kustantaja: John Nurmisen Säätiö
Hinta: 49,90 € (alv 10%)
Teos ostettavissa John Nurmisen Säätiön verkkokaupasta.
